Älkää kysykö minulta mitään!
”What do you do for a living?” kysyy ensimmäistä kertaa kotikaupungissani vieraileva ruotsalainen pikkuserkku.
”Well… I don’t know, a lot of things, I mean, I don’t know, nothing really”, vastaan.
”You don’t know?”
Niinno, olen yrittäjä ja teen vähän kaikenlaista ja ja ja ja…
Hissipuhe, jota olen harjoitellut, missä se nyt on. Olen kirjoittanut kymmeniä kertoja palvelukuvauksia, joihin osaan kiteyttää ja tiivistää palveluni kiinnostavalla ja informatiivisella tavalla. Mutta kun joku kysyy. Häpeän itseäni ja kaikkea, mitä olen ikinä tehnyt. Häpeän koulutustani, häpeän työkokemustani ja sen puutetta. Häpeän yrittäjyyttäni ja sitä, että teen monia erilaisia asioita.
Haluan tehdä erilaisia asioita. En halua tehdä samanlaisia asioita. Ajatuskin palkkatyöstä ahdistaa. Olen yrittäjä. Yritän kaikenlaista. Onnistumatta varsinaisesti missään. Enkä vaihtaisi tätä mihinkään.
”What did you study?”
”Well… I studied theology. But you know, I haven’t done anything related to that really.”
”Ok [heh], I see…”
Olen tuleva esikoiskirjailija, haluan sanoa. Sen voisi sanoa sillä tavalla humoristisesti: Tuleva nelikymppinen esikoiskirjailija, jolla ei ole penniäkään rahaa tilillään. Olisiko tuo tarpeeksi yliampuvaa, jotta kuulija voi ottaa sen huumorina, vaikka se on totta. Tai osaksi totta – haave kirjan kirjoittamisesta on haihattelua. Mikä on esikoiskirjailija englanniksi. En keksi. En keksi muitakaan englannin sanoja. Ei tule mieleen, että voisin olla freelancer. Päätän olla freelancer, jos joku vielä kysyy. Tarpeen ja tilanteen mukaan termi voi tarkoittaa mitä vaan tai ei yhtään mitään. Toivottavasti kukaan ei kysy.
Keskustelu siirtyy muihin aiheisiin. Minä tulkkaan. Olemme setäni kotona. Paikalla on minun ja ruotsalaispikkuserkkujen lisäksi isäni, setäni, sedän vaimo sekä isän ja sedän serkku, ruotsalaisten eno. Isän sukupolven kielitaito on suunnilleen ”mii Erkki, juu kusin” -tasoa. Joten minut hälytetään paikalle. Olen päivisin vapaa ja paikkakunnalla asuva sukupolvemme edustaja. Joten totta kai, kaikista ihmisistä juuri minä olen se, joka hälytetään puhumaan ja seurustelemaan fiksujen ja sivistyneiden ruotsalaissukulaisten kanssa, jotka tapaamme ensimmäistä kertaa elämässämme.
”Baara baada bastu”, sanoo isä.
”Vähän smootookkia, kato”, hän kuiskaa minulle tyytyväisenä.