Näissä alushousuissa haluan kuolla
”Pitää aina olla siistit alusvaatteet. Jos vaikka joutuu auto-onnettomuuteen ja sairaalaan ja pitää riisuutua.”
Äitien elämänohjeet. Kaikista äitini ohjeista tämä on se, jota useimmin mietin. Lähes joka aamu. Kuinka noloa olisi joutua tänään auto-onnettomuuteen?
Ajan maantiellä sataakahtakymppiä ja vedän mutkan suoraksi. Auto lentää kolme volttia ilmassa ympäri ja pysähtyy koivun kylkeen. Pelastusyksikkö saapuu paikalle, palohenkilö avaa liiskaantuneen auton rälläkällä ja kiskoo minut ulos autosta.
”Hei kaverit, tulkaa katsomaan, mitkä rispaantuneet mummopikkarit tällä on jalassa!” palohenkilö huutaa muille ja meinaa tikahtua nauruun.
Kyllä hävettää. Jos en kuole sisäiseen verenvuotoon, kuolen häpeään.
”Olemme kokoontuneet muistelemaan Hannaa, joka menehtyi puhdas ja siisti polyesterialusasu ihoon kiinni palaneena. Hanna ehkä näytti ryysyläiseltä, mutta ryysyjen alla hän oli kunniallinen ihminen, joka kuunteli äitiään.”
”Jos haluaa akateemiselle uralle, kaikkein tärkeintä on oppia sietämään häpeää.”
Tämä puolestaan oli professorini ohje, kun valmistumisen jälkeen mietin väikkäriä ja sen semmoista. Eivät tutkijat istu yksin kammioissaan kirjoineen. He verkostoituvat, matkustavat kansainvälisiin seminaareihin ja konferensseihin, pitävät esitelmiä vierailla kielillä paljon itseään kokeneemmille kollegoilleen, vakuuttelevat rahoittajille oman tutkimusaiheensa tärkeyttä ja omaa pätevyyttään tutkia aihetta. He vastaavat uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa ja lehtien palstoilla toimittajien typeriin kysymyksiin aiheista, jotka eivät oikeasti liity heidän osaamisalaansa.
Kaiken tämän tekee suomalainen tutkija, pää pystyssä – kunnes pääsee pieneksi hetkeksi yksin kammioonsa itkemään.
Äidit ja professorit tietävät. Syntymän ja kuoleman välissä on häpeä.