Päivän kala
”Mitä kalaa tässä on?”
Olen pitseriassa, nimeltä mainitsemattomassa ketjuravintolassa. Listalla on uutuutena kalapitsa, jossa on täytteenä ”päivän kala”.
”Siinä on päivän kalaa”, vastaa työntekijä.
”Niin, mutta mitä kalaa?”
”Siis päi – vän ka – la.”
Työntekijä katsoo minua kuin idioottia, luulee varmaan, että en osaa lukea. Ja minä katson häntä. Nuori poika, en tohdi kiusata enempää.
En tohdi kiusata, enkä edes osaa sanoa mitään, vaikka haluaisin. Katsomme hetken kysyvästi toisiamme.
”No mä otan kasvispitsan”, sanon nopeasti, käännän katseeni maahan, maksan ja pakenen pöytään. Sinne perimmäiseen nurkkaan, josta voin tarkkailla ja josta kukaan ei toivottavasti huomaa minua.
Hävettää sekä omasta että työntekijän puolesta. Hävettää kaikkien maailman asiakaspalvelijoiden ja asiakkaiden puolesta. Mieleeni vyöryy jokainen oma asiakaskohtaaminen ensimmäisestä kesätyöstä lähtien. Kaikki kerrat, joina olen jäätynyt vaikean kysymyksen edessä tai vielä pahempaa, alkanut selittää. Näinkin hiljaiseksi ja introvertiksi ihmiseksi pystyn paineen alla yllättävän pitkiin puheripuleihin vailla minkäänlaista sisältöä.
Olen ollut kaksi kesää kesätöissä jakamassa postia. Ihana työ! Työpäivän alkuosa lajitellaan, pääasiassa itsekseen, ilman tarvetta kommunikoida työkavereiden kanssa. Päivän loppuosa jaetaan postia, yksin omassa autossa, ilman tarvetta kommunikoida kenenkään kanssa. Paitsi satunnaisten asiakkaiden. Yllättävän moni odottaa postia. Kyttää ikkunasta ja tulee kertomaan, jos postinjakaja on jonain päivänä normaalia myöhemmin hänen laatikollaan.
Kerran kohtaan postilaatikolla erittäin vihaisen asiakkaan. Olen jakanut edellisenä päivänä hänen kirjeensä naapurin laatikkoon. Hän on minua vastassa laatikolla kirje kädessään ja saan kuulla kunniani. Jälleen minua epäillään lukutaidottomaksi. Eikä kuulemma ole ensimmäinen kerta. Kirje on perintätoimistolta, ja vaikka asiakas ei sitä sano, jopa minä ymmärrän, mistä on kyse.
”Anteeksi. Se oli minun virheeni, olen jatkossa huolellisempi”, sanon, kun vihdoin saan puheenvuoron. Pahoittelen myös vakiojakajan puolesta ja koko Suomen postilaitoksen puolesta. Teen sen vilpittömästi, koska minun syytäni on kaikki.
Asiakas menee sanattomaksi. Ilmeisesti hän odottaa minulta puolustuspuhetta ja pitkää selitystä, mutta en tajua tarjota hänelle sellaista.
”… no… sattuuhan näitä tietysti…”
Vaivaannuttava hiljaisuus, jonka aikana molemmat katsovat kysyvästi toisiaan.
”Haluatko välittää kirjallisen palautteen esimiehelleni?” kysyn.
”Eeei, ei tarvitse… no mutta… eikai muuta sitten…” hän sanoo.
Hän kääntyy ja kävelee kotiinsa. Minä jatkan matkaani.
Niin moni työ maailmassa olisi kivaa ilman asiakkaita.