Punainen sohva
Olemme verhoilijakoulussa. Luokallani on nainen, joka puhuu, taukoamatta ja koko ajan. Nyt hän puhuu punaisesta väristä sisustuksessa. Siitä, miten se ei sovi oikein mihinkään. Hän ei ikinä ottaisi itselleen esimerkiksi punaista sohvaa.
Hän puhuu. Sillä tavalla kuin taukoamatta puhuvat ihmiset puhuvat. Missä välissä ehtii ajatella, kun puhuu koko ajan? Vai onko puhe ajattelua? En tiedä. Toisten aivot toimivat ehkä toisella tavalla kuin omani. Ehkä toisille puhuminen on ajattelun väline samalla tavalla kuin kirjoittaminen minulle.
”Hanna on niin rauhallinen”, olen kuullut elämäni aikana satoja kertoja. Joka kerta se tuntuu hämmentävältä. Eivätkö he näe pääni sisäistä kaaosta, sekasortoa ja kauhua?
Katson veljiäni ja ymmärrän, miksi minua sanotaan rauhalliseksi. Olen ulkoisesti he. En kuvittele veljieni päänsisäistä elämää kaaokseksi, päinvastoin. Voiko todella olla niin, että ihmiset kuvittelevat minunkin ajatukseni yhtä tyyniksi kuin minä kuvittelen veljieni ajatukset?
Hyvänen aika!
”Meillä on punainen sohva”, sanon.
Taukoamatta puhuva ihminen on hiljaa. Hetken harkittuaan hän jatkaa. Että ei se punainen tietysti aina niin huono ole, riippuu punaisesta, riippuu muusta sisustuksesta, riippuu mistä kukakin tykkää, tietenkin.
”Niin”, sanon.