Maailman itsekkäin ammatti
Virhe.
Taiteilija Helmi Remes katsoo lasista valmistamaansa työtä – mitä tahansa valmistamaansa esinettä – ja näkee virheen.
Hän on taiteilija Remes, mutta minulle ystäväni Helmi, jota haastattelin tätä kirjoitusta varten. Kutsun häntä tässä tekstissä nimellä Helmi. Helmi on muotoilija ja taiteilija, visuaalinen ja luova ihminen. Minä olen kirjoittaja. Meitä yhdistää pakonomainen tarve ilmaista itseämme luovan työn kautta. Helmi tekee sen lasin avulla, minä esimerkiksi kirjoittamalla tämänkaltaisia esseitä.
Helmi on perfektionisti. Ja se on huono yhdistelmä lasin kanssa. Lasi on kiukutteleva teini, joka ei halua totella käskijänsä komentoja. Aivan kuin sillä olisi oma tahto. Tekijä tavoittelee täydellisyyttä, materiaali karttaa sitä.
”Lasi on älytön materiaali. Se on ärsyttävä materiaali. Se on täynnä ristiriitoja, se on kuumaa ja se on kylmää ja se on särkyvää. Se on vaikea materiaali hallita, mutta kun siinä onnistuu, se on maailman siistein asia”, Helmi sanoo.
Myös tekstit ja sanat kiukuttelevat. Muokkaan, vaihdan sanajärjestystä, kokeilen erilaisia sanoja ja rakenteita. Taistelen, kunnes teksti alkaa soljua. Rytmi löytyy ja ajatus välittyy kirkkaana. Kun siinä onnistuu, se on maailman siistein asia! Aina siihen asti, kun huomaa jo julkaistussa tekstissä virheen.
Maailma hukkuu tavaraan. Helmin ala, lasitaide, on materiaalilähtöistä taidetta. Valmistus vaatii energiaa ja arvokasta raaka-ainetta, josta osa päätyy väistämättä jätteeksi. Ammattitaito syntyy toistojen ja harjoittelun kautta, mikä tarkoittaa myös kokeiluja ja epäonnistumisia. Lasinvalmistuksessa epäonnistunut esine tarkoittaa yleensä jätettä.
Juomalasi, maljakko tai valaisin voi palvella käyttötarkoituksessaan riippumatta siitä, kuinka esteettinen se on. Funktio ja estetiikka eivät sulje toisiaan pois, mutta funktio ei välttämättä vaadi estetiikkaa seurakseen. Mikä merkitys on taidelasilla, joka on taiteilijan itseilmaisun ja sisäisen maailman ilmentymä, ilman varsinaista funktiota? Maailman itsekkäin ammatti on tuottaa maailmaan lisää materiaa, joka on ammatinharjoittajan alitajunnan ja mielenmaiseman ulkoinen ilmaisu ilman käyttötarkoitusta.
Entä kirjoittaminen? Myös tekstillä voi olla funktio, mutta entä runo, romaani tai pohdiskeleva essee. Onko kirjoittajan itseilmaisu vähemmän itsekästä kuin lasitaiteilijan työ, jos kirjoittamisesta ei synny fyysistä tuotetta?
Maailma hukkuu tavaraan, mutta maailma hukkuu myös kirjoitettuun tekstiin. Tekstimäärä kasvaa ennätysvauhtia tekoälyn takia. Suurin osa kirjoituksista ei muuta maailmaa. Suurimmalla osalla teksteistä ei ole suurta yleisöä. Suuri osa ihmisen kirjoittamasta on kohinaa, jolla on merkitys kirjoittajalle itselleen ja ehkä hyvin pienelle joukolle hänen ympärillään. Ja jos teksti saakin ison yleisön – jos se suorastaan pyrkii siihen – se vasta itsekästä onkin.
Ammattilaiselle luovuus ei ole pelkästään vapautta. Hän on vastuussa luovuudestaan myös ulospäin. Sisäisen maailman näkyväksi tekeminen ei ole ainoastaan sisäinen pakko, vaan se on välttämättömyys ja luovan ammatin edellytys. Ehkä yhteys ulkopuolisiin tuo työlle arvon ja oikeutuksen.
”Parhaat hetket ovat niitä, kun näyttelyvieraat tai asiakkaat kertovat, miten joku teos on koskettanut tai liikuttanut. Silloin ajattelen, että ehkä tässä on sittenkin jotain järkeä”, Helmi sanoo.
Lasiesine, jolla ei ole käyttäjää tai katsojaa. Kirjoitus, joka jää pöytälaatikkoon. Kuinka monta käyttäjää tai katsojaa ne tarvitsevat, jotta niillä on arvo ja oikeutus muillekin kuin tekijöilleen? Kuinka monta käyttäjää tai katsojaa on liikaa, jotta niistä ei tule tekijöidensä egojen pönkittäjiä.
Taiteilijuus on tarvinnut ja saanut perusteluja kautta aikojen. Nyt se tarvitsee niitä jälleen. Tekoäly voi säveltää musiikkia, luoda kuvia ja se voi kirjoittaa. Se voi suunnitella lasiesineen, jonka koneet valmistavat. Tekoälyn kielimalli voisi kirjoittaa tämän esseen, ja se tekisi sen paremmin ja nopeammin kuin minä.
Mihin minua tarvitaan? Mihin tarvitaan lasitaiteilijaa? Ehkä ammattilaisen rooli on tulevaisuudessa antaa käskyt koneille ja tarkkailla niiden työn laatua. Ehkä tämä on väistämätön seuraava kehitysaskel, jota vastaan luovan alan ammattilaiset yrittävät turhaan pyristellä. Muutos on osa myös kulttuurin evoluutiota.
Karkeasti pyöristäen: Lasinpuhallustaito keksittiin noin 2 000 vuotta sitten ja kirjoitustaito noin 5 000 vuotta sitten. Vaikka sekä lasinpuhallustaidolla että kirjoitustaidolla on pitkä historia, se ei automaattisesti tarkoita, että niillä pitäisi olla pitkä tulevaisuus. Kaikki inhimillisen kulttuurin ilmentymät voidaan lopulta nähdä sosiaalisina konstruktioina ja sopimuksina, jotka kehittyvät ja elävät tietyssä paikassa tiettynä aikana. Ihmislajin historiassa lasinpuhallustaito ja kirjoitustaito ovat yksi lyhyt silmänräpäys.
Itseilmaisun tarve on universaalimpi ja pysyvämpi asia kuin tietty itseilmaisun tapa. Ehkä toisessa ajassa ja paikassa myös Helmi ja minä kanavoisimme luovan pakkomme johonkin täysin toisenlaiseen. Johonkin hyödyllisempään, tuottavampaan ja perustellumpaan. Ehkä tässä ajassa ja paikassa olemme reliikkejä, jotka eivät suostu hyväksymään väistämätöntä tekoälyn aikakautta, joka kohtaa myös meidän alojamme.
Helmi pyrkii valmistamaan täydellisen, virheettömän lasiesineen. Minä haaveilen täydellisestä tekstistä. Molemmat tiedämme, että ne ovat mahdottomuuksia.
Ehkä virhe tekee teoksesta inhimillisen, tunnistettavan ja samaistuttavan: Tämän on tehnyt joku kaltaiseni olento, jolla on joko samanlaisia tai erilaisia kokemuksia maailmasta kuin minulla. Ehkä luova ammatti, joka perustuu itseilmaisuun ja oman sisäisen maailman näkyväksi tekemiseen, on maailman itsekkäin ammatti, mutta myös palvelus vastaanottajille. Kokijana haluan nähdä taidetta, joka ilmaisee jotain, jota en itse osaa ilmaista. Haluan kokea sykähdyksiä. Nähdä, lukea tai kuulla jotain, joka pakottaa pysähtymään, ajattelemaan, oivaltamaan ja tuntemaan.
Ajattelenko minua puhuttelevan teoksen äärellä teoksen tekijän itsekkyyttä? En ajattele. Kiitän, että hän on tuonut näkyväksi asian, joka herättää minussa jotain.
Luova työ alkaa tekijän omasta kokemus- ja ajatusmaailmasta. Kun valmis teos tuodaan näkyville, se muuttuu yksityisestä julkiseksi. Parhaassa tapauksessa omakohtainen muuttuu kollektiiviseksi. Teoksen vastaanottaja kokee, että se kuvaa jotain hänen omasta kokemusmaailmastaan. Siksi se puhuttelee ja koskettaa. Ei siksi, että kokija ymmärtää jotain tekijän ajatuksista, vaan koska hän ymmärtää ja tunnistaa jotain itsestään. Ehkä itsekästä ei ole luova ammatti sinänsä, vaan ammattilaisen kuvitelma sen itsekkyydestä. Tekijä luovuttaa itsekkäistä lähtökohdista alkunsa saaneen teoksen maailmalle, ja kokija vastaanottaa sen omista, niin ikään itsekkäistä syistään.
Ehkä kysymys ei ole joko–tai, vaan sekä–että. Tekoälyllä, automaatiolla ja koneilla voi olla oma roolinsa. Tekoälyn tarjoama alkuhuuma alkaa jo kääntyä kyllästymiseksi. Olemme palaamassa inhimillisen äärelle. Tekoäly voi parhaimmillaan vapauttaa aikaamme rutiinitöiltä itseilmaisulle ja luovuudelle, jos päätämme sen siihen tarkoitukseen valjastaa. Tekoälyn aikakausi voi olla myös ihmisyyden aikakausi.
Ehkä voimme myöntää, että lasinvalmistus tai kirjoittaminen eivät ole ikuisia. Ne voivat silti olla kulttuurin ilmentymiä, joita kannattaa puolustaa nyt ja tässä. Me olemme osa näiden perinteiden jatkumoa. Tuotamme materiaa ja tekstiä maailmaan, joka jo hukkuu niihin, mutta voimme tehdä sen harkitusti ja vastuullisesti – vastareaktiona kertakäyttöiselle rojulle tai geneeriselle kielimallien hölynpölylle.
Onko lasinvalmistusta tai kirjoitustaitoa olemassa sadan tai tuhannen tai viidentuhannen vuoden kuluttua? Muistaako kukaan Helmin teoksia tai minun kirjoituksiani kahdensadan tai kahdentuhannen vuoden kuluttua? Ehkä ei, mutta emme takuulla jää historiaan sukupolvena tai yksilöinä, jotka katkaisivat nämä traditiot!
Helmi kuvailee lasinvalmistusta taisteluksi. Haastava materiaali kamppailee vastaan ja yrittää nujertaa. Kuinka monet kerrat olenkaan kironnut kirjoittamisen. Päättänyt lopettaa, halunnut heittää läppärin katukiveykseen ja ryhtyä tekemään jotain, mitä tahansa muuta. Kuvitellut, että mikä tahansa muu olisi vähemmän tuskallista. Mitä tahansa yritänkin, palaan aina kirjoittamaan. Ja Helmi palaa lasin äärelle. Luova työ on samaan aikaan jatkuvaa kriisiä ja onnellisuutta. Se on pakkoa ja se on vapautta.
Virhe.
”Rikkonaisia ja vajavaisia, sellaisia me kaikki olemme jollain tasolla. Se saa näkyä. Sitä ei tarvitse peitellä. Ehkä se onkin koko jutun ydin: vajavaisuus on aina läsnä.”
Tutustu Helmiin ja hänen töihinsä täällä tai somessa @helmiremes.