Miten täältä pääsee pois?
Olenko ensimmäinen, jos saavun juhliin juuri silloin kun kutsussa lukee. Mieluummin vähän myöhässä, mutta ei liian myöhässä. Sopivasti. Paitsi että sekin on vaivaannuttavaa. Onko tervehdittävä kaikkia jo paikalla olevia. Onko tervehdittävä kädestä pitäen vai sanomalla reipas ja iloinen ”moi” yhteisesti kaikille. Kumpikaan ei oikein sovi. Paras on lyöttäytyä kaverin mukaan ja saapua yhtä matkaa. Seurata perässä ja toimia samoin. Paitsi jos kaveri on ekstrovertti halaaja. Sellaisen seurassa saapumista on varottava. Sellainen kaveri, jolla on rohkeutta astua sisään, mutta joka ei ole liian tuttavallinen kaikkien kanssa. Sellaisen, joka osaa kulkea edellä ja suvaitsee perässähiihtäjän.
Saapumistakin vaikeampaa on paikalla oleminen.
Istun sohvannurkkaan, tuttuun kaveriporukkaan. Istun siinä koko illan, enkä nouse. Korkeintaan, jos on haettava tarjottavaa tai jos ihan pakko käydä vessassa. Toivon, että sohvannurkka on edelleen vapaa, jotta voin palata ja juurtua uudelleen juuri siihen kohtaan. Parasta on, jos siitä voi tarkkailla koko tilaa. Näkee, kuka saapuu tai poistuu tai hakee lisää viiniä tai juopuu viinistä. Ihmiset ympärilläni tulevat ja menevät, vaihtavat välillä porukoita, seurustelevat puolituttujenkin kanssa. Toivon, että eivät ole liian kauaa poissa, ainakaan kaikki samaan aikaan. Silloin jään yksin sohvannurkkaan, en juo mitään, pälyilen ympärilleni, olen kuin en olisikaan.
Paikalla olemistakin vaikeampaa on lähteminen.
Miten juhlista pääsee pois. Toiset tuosta vaan nousevat ylös ja ilmoittavat, että nyt on lähdettävä, hyvästelevät emännän tai isännän ja huikkaavat heipat kaikille muillekin. Miten he tekevät sen niin luontevasti. Kaveri ilmoittaa lähtevänsä, mutta enhän minä voi häntä peesata, emme ole menossa samaan paikkaan. Pariskuntien kanssa ei ainakaan ole sopivaa lähteä samalla. Pitäisi olla syy lähteä, työaamu, viimeinen bussi tai kissa ruokittavana. Juuri, kun olen lähtemäisilläni, joku muu ehtii ensin. Juuri, kun olen lähtemäisilläni, joku jää nojailemaan oviaukkoon tien tukkeeksi.
Istun sohvannurkassa, kunnes paikalla on enää kolme muuta. Miten ilmoitan heille, että nyt minä lähden, kun emme ole puhuneet koko iltana mitään. Minä tiedän keitä he ovat, mutta heillä ei ole aavistustakaan kuka minä olen ja mitä teen näissä juhlissa. Hyvästelenkö tuntemattomat ihmiset ja totean, että olipa kiva nähdä. Isäntä ja emäntä alkavat siivota, nousen varovasti ylös, hiivin tuntemattomien ohi keittiön kautta ulko-ovelle, kiitän ja livahdan ulos.
Viemme puolisoni kanssa lapsen kaverisynttäreille. Olemme ensimmäisinä paikalla. Mitä sanotaan ovella. Onnea lapselle ja kivoja juhlia. Varmistan kellonajan, jolloin tulemme hakemaan.
”Joo, ei se ole niin minuutilleen”, sanoo lapsen vanhempi.
Onpas! Se on juuri minuutilleen, haluan tarkan ajan! Tulemme hakemaan viisi minuuttia etuajassa, lähestymme juhlapaikkaa hiljalleen, jotta näemme, ovatko muut vanhemmat jo tulleet. Olemme viimeisiä.
”Noniin, me tästä mennään. Kiitäpäs sankaria ja sano moi”, ohjeistan lasta.
Onko lapsi istunut sohvannurkassa koko juhlan ajan. Ei ole. Suupielet ovat suklaassa ja kasvot punertavat naurusta ja ilonpidosta, puhe pulppuaa. Hän osaa tulla, olla ja lähteä.